Jostain syystä oletin, että eron jälkeen voisin käydä aina välillä treffeillä, flirttailla baareissa mielenkiintoisen oloisten naisten/tyttöjen kanssa, ehkä toisinaan päätyä illan päätteeksi samaan sänkyyn treffi- tai flirttikumppanin kanssa.
Aika erilaista tämä “sinkkuelämä” on ollut. Treffikumppanien löytäminen on osoittautunut täysin mahdottomaksi, flirtin sijaan saan baareissa “sä et ole kovin komea” -tyyppisiä kommentteja (juu, ihan tosi, näin kävi eilisiltana, ihan niin kuin itseluottamus ja -tunto olisi vielä kaivannut musertamista), yöt olen viettänyt kaikki omassa sängyssäni yksin.
Eihän sieltä baareista mitään suurta rakkautta löydy, mutta en minä sellaista ole etsimässäkään. Lähinnä haluaisin kokea välillä jotain myönteistä. Minusta kuitenkin ilmeisesti paistaa metrien päähän jonkinlainen varoitusvalo, sillä kukaan ei lähesty minua, eikä vastaa lähestymisyrityksiini mitenkään myönteisesti.
Keskiviikkona tosin kävin pari ihan mukavaa keskustelua, mutta molemmat keskustelukumppanit tekivät erittäin selväksi, että he olivat varattuja, eivätkä olleet kiinnostuneita minusta missään muussa mielessä kuin juttuseurana. Ei siinä mitään, juttuseuraahan minä ensisijaisesti ainakin väitän tarvitsevanikin.
Tuollaiset keskustelut kuitenkin yleensä päättyvät tylysti, kun seurueen muut jäsenet haluavat siirtyä johonkin muualle. Voisi kai sitä tuppautua mukaan, mutta sellainen antaisi jotensakin epätoivoisen vaikutelman, enkä halua antaa sellaista, vaikka se ehkä totuudenmukainen olisikin.
Ehkä pitäisi lopettaa alkoholin käyttö kokonaan. Sillä kun on sellainen paha sivuvaikutus, että estot lähtevät ja itsetunto ainakin hetkellisesti kasvaa. Se saa kuvittelemaan, että olisi jotain saumaa löytää joku, mikä sitten kostautuu pettymyksenä.
Toiseksi pitäisi kai lopettaa treffi-ilmoituksiin vastaaminen. Jostain syystä niitä tulee selailtua viikottain. Joukossa on aniharvoja sellaisia, joiden vaatimuslistoista ensinkään tunnistaa itseään lainkaan, vielä harvempia sellaisia, jotka kiinnostavat nimeksikään.
Muutamiin olen vastannut, joskus jopa saanut paluupostia, mutta kun olen vastannut siihen, on ketju katkennut. Vastauksia kai tulee niin valtavan paljon, ettei minuun kannata tuhlata aikaa tuon enempää.
Tiedän kyllä, että minun pitää oppia olemaan tyytyväinen vain omaan seuraani, eikä yrittää täydentää oman elämäni puutteita pari- tai muillakaan ihmissuhteilla. Totaalinen yksinäisyys tuntuu kuitenkin vähän turhan kovalta tavalta viettää loppuelämä. Jatkuva epäonnistuminen nakertaa vähän kerrassaan itsetunnon rippeitä, mutten osaa olla yrittämättäkään.
Joku kirjoitti edelliseen kirjoitukseeni kommentin, jossa iloitsi siitä, että otan (tai siis en erityisesti minä, vaan “mies”) eron niin raskaasti. Koska minun on hyvin vaikea ymmärtää, että jotakuta oikeasti lohduttaisi minun tilanteeni, täytynee hiukan tarkentaa, millaista elämäni on.
Sain viimeksi tekstiviestin 5.5. Tai no, on niitä sen jälkeenkin tullut, kielteisiä vastauksia, kun olen kysellyt seuraa johonkin. Edellisestä puhelinsoitosta on vielä pidempi aika. Tässä sinänsä ei ole mitään uutta – ennen eroa vaan oli jonkinlaista sosiaalista elämää, vaikkei omia ystäviä ollutkaan.
Minulle on väitetty, että aika auttaa. Juu, varmasti se auttaa eron jättämiin arpiin. Mutta ei se yksinäisyyteen auta, päin vastoin. Mitä pidempään on yksinäinen, sitä vaikeampi on olla mitään muuta.
Jos en ole aiemmin maininnut, että meillä on exäni kanssa hyvät välit, nyt mainitsen. Tosin aikamuoto täytynee vääntää menneeksi, sillä laitoin nuo välit tänään poikki. Yhteydenpito on pakko rajoittaa lastenhoito-vuoronvaihdon asettamaan minimiin, koska muuten en pääse tästä erosta ikinä yli.
Tuntuu äärimmäisen pahalta, koska ne yhteiset menot ja hetket olivat tylsän elämäni huippuhetkiä. Niistä on kuitenkin luovuttava, sillä ikuisuuksiin ne eivät voi jatkua. En voi loputtomiin pitää hänen asuntoaan kotina ja tätä omaa läävääni vain väliaikaisena olinpaikkana. En voi loputtomiin elää niin, että odotan joka päivä hänen kutsuvan minut kylään.
Sinne siis meni elämäni tärkein ihmissuhde. Olo on tyhjä. Lyhyellä aikavälillä elämästä tulee varmasti vielä rankempaa ja vaikeampaa, mutta kaikkeen tottuu. Siihenkin, että kaikki lapsettomat viikot viettää yksin ja lapselliset viikot kolmisin lasten kanssa. Toivottavasti lapset löytävät mahdollisimman pian kavereita täältä lähistöltä, viikonloppuna kun taas kuopus totesi, että “äitin luona on kivempaa, kun siellä on kaikki tutut paikat ja kaverit”.
(Ja ehkä siksi myös, että siellä on täysin toimintakykyinen vanhempi, jonka elämä sujuu eron vuoksi luultavasti aiempaa paremmin. Siinä on melkoinen ero, kun vertaa minuun, jonka elämästä vain lapset tekevät elämisen arvoista.)
Lasten kanssa tuli sitten vietettyä valtaosa pääsiäisestä ja koko vappu. Tämä viikko tuntui paljon raskaammalta ja pidemmältä kuin ne aiemmat. Arki ei vieläkään oikein suju omalla painollaan, lisäksi töissä on vähän uusia kuvioita, jotka hiukan stressaavat.
Exän kanssa on tällä viikolla tullut oltua yhteyksissä selvästi aiempaa vähemmän. Olen maailman huonoin tulkitsemaan muita ihmisiä ja heidän tunnetilojaan, mutta jotain on meneillään. Eihän se minulle kuulu, luultavasti on parempikin kun en tiedä.
Hänellä vaan on kaverinsa ja kaverien kaverit ja kaverien kaverien kaverit, riittää ihmisiä joihin tutustua. Siitä tuttavapiiristä se isäpuoli ja minun korvaajanikin löytynee, ellei ole jo löytynytkin. Minä sen sijaan en tapaa ihmisiä missään, enkä enää jaksa lähteä uloskaan yksin.
Mistäköhän muutaman viikon takainen toiveikkuuteni tuli. Nyt tämä elämä on taas yhtä selviytymiskamppailua. Ei ole mitään mitä odottaa, ei lasten lisäksi mitään minkä vuoksi elää, ei minkäänlaista toivoa paremmasta. Jaksan hädin tuskin nousta aamulla sängystä hoitamaan velvollisuuteni, mitään muuta elämässä ei tunnu olevankaan, kaikkein vähiten iloa. Kunpa tapahtuisi vaihteeksi jotain mukavaa.
(Joo, tiedän, minusta itsestäni ja asenteestani se on kiinni. Pitäisi vaan olla joku syy löytää elämästä jotain myönteistäkin, tällä hetkellä sellaista ei ole.)
Eilen minulta kysyttiin, miten menee. Vastasin rehellisesti, että eipä ole kehumista. Sain elämäni huonoimman neuvon: “Elä vähän! Etsi joku kiva tyttö ja…” tässä vaiheessa oli pakko keskeyttää. Minäkö en ole yrittänyt elää?
Olisi tosi “kiva” löytää joku “kiva” tyttö, juu, eipä ole sekään yrityksestä ainakaan ollut kiinni. Itse olen pikemminkin sitä mieltä, että pitäisi varmaan yrittää vähemmän.
Olen omasta mielestäni tehnyt aika paljon sen eteen, että elämäni olisi vähemmän kurjaa, etten olisi niin yksinäinen, ettei kaikki tuntuisi turhalta. Ei tunnu vaan onnistuvan.
Kunpa joku saisi minutkin vakuuttumaan siitä, että “kaikki muuttuu paremmaksi”, tai edes yrittäisi. Tällä hetkellä en siihen oikein jaksa uskoa. Eiköhän minun elämäni ole samaa paskaa päivästä, viikosta, vuodesta toiseen jatkossakin.
Olen oppinut elämään näiden tunteiden kanssa ja hallitsemaan niitä. Enää en päädy sellaiseen syvenevään masennuksen noidankehään yhtään niin helposti kuin joskus ennen. Ja silloinkin kun on surkea olo, pysyn jotenkuten toimintakykyisenä, mikä mahdollistaa sen, että olo jossain vaiheessa paraneekin. Mutta millä sen tällä kertaa saisi parantumaan…
Olen tänään lueskellut Laura Honkasalon romaania Eropaperit. Ja itkenyt. Paljon. Osuu aivan liian lähelle, on aivan liian monta samaistumiskohdetta.
Toisaalta ei osu lähellekään, meillähän on erittäin hyvät välit, eikä ollenkaan mitään huoltajuusriitoja. Eikä (vielä) sitä ilkeää isäpuolta viemässä lapsia minulta.
Ai miksikö niin päin? Koska minun on hyvin vaikea nähdä itseäni solmimassa mitään uutta suhdetta. Kaikki tähänastiset olen osannut sössiä, enkä kuvittele itsestäni liikoja. En ajatellut enää antaa kenenkään uskoa, että minun kanssani kannattaisi aikaansa tuhlata.
Ehkä se osuvin samaistumiskohde kyseisessä romaanissa onkin yksinäinen, masentunut vanhus. Sillä erotuksella tosin, että hän on vielä isovanhempanakin ollut elämäniloa täynnä. Minulta se taisi päästä loppumaan joskus kymmenen ikävuoden kieppeillä, sen jälkeen olen ollut onnellinen hyvin harvoin.
Haluaisin kovasti uskoa, että minunkin elämäni voisi muuttua jotenkin vähemmän synkäksi, mutten yhtään tiedä, mikä moisen muutoksen voisi saada aikaan. Sen verran olen oppinut, etten aio enää yrittää olla vähemmän onneton jonkun toisen kustannuksella – yksi syy lisää olla yksin.
Jospa olisi edes yksi tai kaksi hyvää ystävää, tai laaja kaveripiiri, tai läheisiä sukulaisia – jos olisi aina joku jolle soittaa. Mutta ei, täällä sitä avaudutaan tuntemattomille. En toki halua teitä väheksyä, mutta kyllä tämä silti jonkinsortin korvike todelliselle kanssakäymiselle on.
Tästä näyttää tulevan tapa. Siis siitä, että kirjoittelen näitä juttuja yksinäisinä sunnuntai-iltoina. Tällä kertaa istuskelen metrossa matkalla keikalle.
Olin samassa baarissa eilenkin. Keikan jälkeen tanssin jonkin aikaa yksikseni, mutta tällä kertaa ajoin itseni kotimatkalle jo ennen valomerkkiä ja epätoivoista seuranhakua.
Kyllähän se hiukan huolestuttaa, että tuosta on tulossa tapa: aina kun olen viikonloppuna vapaalla (lue: ilman lapsia), menen yksinäni johonkin juopumaan ja elättelemään (ainakin toistaiseksi) turhia toiveita, ettei tarvitsisi lähteä kotiin yhtä yksin. Kai se on itseluottamuksesta kiinni.
Ja siitä ehkä myös, etten ole yhtään varma, mitä etsin ja miksi. Lähinnä kai juttuseuraa. En myöskään yhtään pistäisi pahakseni, vaikka seksuaalisia tarpeita saisi välillä tyydytettyä muutenkin kuin omatoimisesti. Toisaalta ajatus jostain kännisestä sähläämisestä tuntemattoman kumppanin kanssa tuntuu melko huonolta.
Sellaisen hassun jutun olen huomannut, että yksinään tulee helposti juotua enemmän, kun aikaa ei mene puhumiseen. Olen kyllä yrittänyt pitää huolen, että joka ainakin joka toinen annos olisi vettä…
Edellisestä viestistä on tosiaan kulunut liian kauan. Turha kai tässä on liikaa asioita kerrata kuitenkaan teille tuntemattomille.
Maaliskuun alusta lähtien olen asunut itsekseni. Tai no, en ihan, lapsetkin ehti ensimmäisen kerran viettää viikon toisessa uusista kodeistaan.
En pidä siitä liian pienestä ja kalliista asunnosta, enkä sen sijainnista, ja puuttuvat huonekalut pitäisi jostain haalia, mutta muuten olen melkein viihtynyt. On mukavaa sisustaa ihan vaan oman makunsa (ja valitettavasti myös pankkitilinsä saldon) mukaan, katsoa telkkarista juuri niitä ohjelmia joita tahtoo, valvoa ja herätä liian myöhään. Tosin työt vähän rajoittavat noita viimeksimainittuja.
Olin viikonlopun toisella paikkakunnalla. Eilen kävi niin hassusti, että joku tyttö tuli pyytämään minua tanssimaan, kun mökötin ihan rauhassa omassa nurkkapöydässäni. Emme tosin ehtineet ihan tanssilattialle asti, kun valot syttyivät, musiikki sammui, ja tyttö jäi juttelemaan jonkun kaverinsa kanssa, mutta väliäkö tuolla.
Tosin jos olisin eilen päätynyt tanssimaan ja ehkä sen jälkeen panemaan, olisi Black Swanista ja sen melko rohkeista runkkauskohtauksista selvinnyt pienemmällä erektiolla. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, eivät ne siinä kovin suurta osaa määrittele, vaikkakin päähenkilön psyykeen kuvaamisen kannalta merkittävää.
Nyt sulattelen kyseistä elokuvakokemusta baarissa, koska se oli vähän liian pelottava minulle. Ei huvita mennä ihan suoraan pimeään kotiin yksin. Mistä sitä tietää, vaikka omastakin peilistä katsoisi takaisin se pimeämpi puoli. Vaikka ei se ehkä parilla siiderillä mihinkään häviä.
Olen vähän miettinyt tämän blogin tulevaisuutta. Ainakin alaotsikko pitäisi vaihtaa, koska en enää yhtään epäile, ettenkö selviäisi. Erilaista ja kaksijakoistahan tämä elämä tällaisena on, mutta elämää kuitenkin.
Olen juuri matkalla urheilemaan. Vaihdan kulkuvälinettä keskustassa, ja satuin olemaan juuri rautatieaseman kohdalla, kun Töölönlahdella alkoi ilotulitus. Huomasin hymyileväni taivaalla paukkuville raketeille. Samalla tuli mieleen, että elämäni on oikeastaan ollut aika iloista viime aikoina.
Viikko sitten olin itsekseni elokuvissa. Varsin vaikuttavan dokumentin jälkeen kävin ylikierroksilla, enkä halunnut lähteä kotiin. Sen sijaan kävelin keskustassa jonkin aikaa, kunnes päätin väsyttää itseni yhdellä siiderillä.
Päädyin istumaan samaan pöytään täysin tuntemattoman seurueen kanssa. Oli vähän hölmö ja ulkopuolinen olo, ja satuin mainitsemaan asiasta ääneen. He päätyivätkin sitten esittelemään itsensä. Kävi ilmi, että seurueessa oli muutama opiskelija, jotka olivat Helsingissä opintomatkalla, sekä heidän opettajansa ja tämän puoliso.
Juttelimme niitä näitä. Jossain vaiheessa opettaja kysyi minulta, sattuisinko tietämään jotain paikkaa, jossa opiskelijat voisivat tanssia. Lupasin auttaa heitä löytämään sopivan yökerhon. Ilta jatkui mukavissa merkeissä, lopulta nukuin muutaman tunnin opiskelijaporukan hotellihuoneen lattialla. Aamulla kömmin töihin myöhässä.
En muista, koska viimeksi olisin päätynyt täysin vahingossa viettämään iltaa tuntemattomien ihmisten kanssa. En tiedä, näenkö heitä enää koskaan, mutta hauskaahan se olisi.
Perjantaina minulle vihdoin tarjottiin asuntoa. Se on liian pieni ja kallis, mutta pakko tuo on siitä huolimatta ottaa vastaan. Aivan liian kauas ei sentään joudu muuttamaan.
Viikonloppu alkoi perjantaina työpaikan illanvietolla. Lauantaina yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni oli uuden puolisonsa kanssa kylässä. Ilta loppui väsymyksestä johtuen aika lyhyeen, mutta hauskaa oli. Sunnuntaina olin teatterissa.
Tämän viikon lopun vietän yksin kotona. Joksikin illaksi pitäisi varmaankin kehittää jotain seuraa, mutta ehkä olisi hyvä välillä löhötä sohvalla tekemättä mitään.
Kuinka pieni juttu sitä voikin pilata fiiliksen täysin. Hän kertoi äsken uudesta kaveristaan, jonka oli tavannut kai ensimmäisen kerran torstaina. On kuulemma niin hirmuisen mukava tyyppi ja nyt tsättäilivät kuin vanhat tutut.
Niinpä niin. Miksei minulle koskaan tapahdu mitään tuollaista? Siksi kai, ettei ole niitä kavereita, joiden kautta voisi saada uusiakaan. Vituttaa.
